Merkityksetön elämä voi sairastuttaa ihmisen psyykkisesti ja fyysisesti. Jos ihminen kokee elävänsä eristyksissä toisista ihmisistä ja luonnosta; jos hänen ainoa tehtävänsä on menestyä ja kuluttaa, hän sairastuu. Ympäristökriisin kolmet kasvot ovat ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden häviäminen ja luonnonvarojen ylikulutus. Se lisää yleistä, kansainvälistä turvattomuutta ja merkitsee kasvavia pakolaisvirtoja elinkelvottomiksi muuttuneilta alueilta. Ympäristökriisi traumatisoi myös henkilökohtaisella tasolla.
Esittelen uutuuskirjassani Trauma ja rakkaus – kuinka selviytyä mahdottomasta kolme askelta traumasta toipumiseen. Ne ovat tiedostaminen, vastuunotto ja toiminta. Samat askeleet pätevät kaikkiin elämän muutoksiin. Ympäristökriisin kohdalla pitää ensin tiedostaa tilanne ja ymmärtää luonnon kannalta kestämättömän elämäntavan vaikutukset yksilöllisellä, paikallisella ja globaalilla tasolla. Sitten pitää ottaa täysi vastuu omasta elämästään ja ratkaisuistaan. Ja sitten pitää toimia!
Nämä askeleet vievät väistämättä pois yksilökeskeisestä ajattelusta. Olemme yhdessä ihmiskunnan suurimman ja monimutkaisimman haasteen edessä. Ja vain yhdessä voimme sen ratkaista: Olen osallinen tässä yhteisössä, olen osa ihmiskuntaa ja maapalloa. Elämäni ei ole irrallinen, muista ihmisistä ja luonnosta riippumaton saareke. Elämäni edellytykset ovat suhteessa maapallon selviytymiseen.
Ekopsykologia syntyi 90-luvulla Yhdysvalloissa. Sen mukaan ekologisesti kestämätönelämäntapa aiheuttaa itsessäänpahoinvointia: masennusta, ahdistusta, välinpitämättömyyttä. Näitä ongelmia ei pidä hoitaa psykiatrisesti vaan muutoksella narsistisesta kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan. 1960-luvulla psykoanalyytikko Erich Fromm kirjoitti kaiken elollisen rakastamisesta. Nyt ekopsykologia nousee esiin ekoterapeuttisissa sovelluksissa ja ilmastoliikkeessä. Eläinavusteisia terapioita, luonto- ja puutarhaterapioita ja terapeuttisia metsäkävelyitä kehittävät Green Care –yhdistykset eri puolella Suomea.
Kun ihminen kokee olevansa yhteydessä johonkin suurempaan, kuten luontoon, hän voi paremmin. Ekopsykologisten ajatusten mukaan tuominen psykoterapiaan voi olla uudella tavalla eheyttävää. Terapian tehtävä ei ole palauttaa ihmistä takaisin itselleen ja ympäristölle tuhoavaan elämäntapaan vaan luoda kestävää muutosta.
Nähtävissä on ainakin kahdenlaista asennettasuhteessa ympäristöön. Vallitseva asenne on ympäristökriisejä vähättelevä. ”Minä en ainakaan alenna elintasoani.” Tai: ”Minä en autostani luovu.” ”Suomen teoilla ei ole mitään merkitystä.” ”Ilmastonmuutos on helppo teema laiskoille politiikoille. Lapsikin sen ymmärtää, niin kuin nähty.” Uusi ympäristöasenne taas korostaa muutoksen välttämättömyyttä ympäristökriisin edessä. Tarvitaan uusi, ekologinen identiteetti.
Australialainen kirjallisuuden tutkija David Tacey kirjoittaa uudesta identiteetistä näin:”… syntyy tietoisuus, joka ei ole enää vangittu minän yliherkkään, suppeaan maailmaan, vaan suuntautuu ulkoisen maailman objektiivisiin päämääriin. Laajentunut tietoisuus ei enää ole itsekkäisiin, omiin päämääriinsä, pelkoihinsa, toiveisiinsa tai kunnianhimoonsa sitoutunut, vaan se tuo yksilön suhteeseen maailman kanssa. Ne ongelmat, jotka tällä tasolla esiintyvät, eivät enää liity itsekkäisiin päämääriin vaan koskevat muita yhtä lailla kuin itseä.”
Minä väitän, että tuleva, hiilineutraali yhteiskunta on parempi kuin nykyinen. Minä väitän, että ihminen parantuu kunnioittavassa suhteessa toiseen ja suhteessa luontoon. Luontoa tuhoava elämäntapa ja länsimaiden yli pyyhkäissyt masennusaalto ovat samaa ilmiötä. Niiden ratkaisut ovat myös samoja, psykologisia.
Minä väitän, että uusi työväenliike voi rakentaa luonnontaloudellisesti kestävän hyvinvointivaltion mallin, jossa ihmiset ovat tietoisempia ja myötätuntoisempia, jossa niin luonto kuin ihminenkin voivat paremmin.
Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa.