Ukrainan sotaa seuratessa en voi inhimillisen kärsimyksen lisäksi olla ajattelematta sodan jalkoihin jääviä eläimiä. Ihmisen hädästä kuulemme joka päivä. Sota on kammottavaa ja vastenmielistä, ja ihmisten kärsimys sietämätöntä. Harvemmin kuitenkaan uutisoidaan eläinten kärsimyksestä, jonka me ihmiset suuressa määrin aiheutamme. Valitettavasti myös muut, tilanteeseen täysin syyttömät elolliset olennot saavat osansa, luonnosta puhumattakaan. Kun kampanjoidaan, että ”Ukraina tarvitsee sinunkin apuasi”, ei kuitenkaan listata yhtäkään järjestöä, joka auttaisi eläimiä. Vain ihmisistä kuuluu välittää, vain ihmisiä pitää auttaa. Miksei myös eläimiä?
Yksi tuttava lausahti eläinten kärsimykseen liittyen, että nyt on suurempiakin murheita. Ihmiset ensin – ajattelussa kuulen vähän samaa kuin suomalaiset ensin –ajattelussa. Ikään kuin ihmiset lajina ja kansallisvaltiot olisivat jotenkin omissa poteroissaan. Asumme kuitenkin kaikki samalla maapallolla, olemme väkisinkin yhtä ja keskinäisriippuvaisia. Ihminen kavahtaa erilaisuutta, ja erilaisuus saattaa olla empatian este, oli erilaisuus sitten ihonväri tai neljä jalkaa. Kärsimys on kärsimystä, eikä sitä tulisi tuottaa yhdellekään elävälle olennolle. Julmuus eläimiä kohtaan ei kannusta empatiaan myöskään ihmisiä kohtaan. Eläintä rääkkäävä lapsi katsotaan häiriintyneeksi, mutta aikuiset harjoittavat syvään juurtunutta, institutionaalista väkivaltaa eläimiä kohtaan monin eri tavoin, suorasti ja epäsuorasti.
Nykyään esimerkiksi jo myönnetään, että eläinten tehotuotanto on ekologisesti kestämätöntä, mutta se on myös epäeettistä. Eläinten olosuhteet eivät kestä päivänvaloa, ja jos niitä tuodaan julkisuuteen, siitä suututaan. Eläimet on alistettu markkinatalouden tuotantovälineiksi, eivätkä kuluttajat halua tietää siitä kärsimyksestä, joka tapahtuu suljettujen ovien takana. Kognitiivinen dissonanssimme sallii meidän syödä hyvillä mielin eläintä, joka ei ole koskaan nähnyt päivänvaloa tai saanut viettää hetkeäkään lajityypillistä elämää. ”Hyvä ruoka, parempi mieli”, kuten Atriakin jouluna kinkkujaan mainosti.
Ihmisyyden mitta on se, miten heikoimpia kohdellaan. Eläimet ovat ilmiselvästi heikoimmassa asemassa, vailla ääntä ja kykyä puolustaa itseään. Tämä vastuuttaa ihmistä. Porsimishäkissä viruva emakko, häkissään kituva turkiseläin, parsinavetassa vasikkansa perään huutava lehmä ja koditon lemmikkieläin tarvitsevat kaikki puolestaan puhujia, kuten myös vainottu susi tai vihatut ”vieraslajit”. Eläinsuojelulainsäädäntömme on sivistysmaalle häpeällinen ja väärin nimetty: se ajaa enemmän mahdollisimman halpaa lihaa tuottavan koneiston kuin eläinten etua. Eläinsuojelun ylimpänä viranomaisena toimii maa- ja metsätalousministeriö, jonka poliittinen johto toimii eläinteollisuuden ja metsästäjien, ei eläinten hyvinvoinnin, ehdoilla.
Tuhoamme ja hyväksikäytämme muita tuntevia olentoja. Toisinkin voisi olla, jos tuntisimme vastuumme, ja ymmärtäisimme, että kyse on kokonaisuudesta. Ei ole tarpeen asetella vastakkain ihmisten ja eläinten etua, vaan kaikki hyötyisivät humaanimmasta maailmasta. Jokaisella elämällä on itseisarvo. Toivon, että vähitellen suhteemme muihin elollisiin muuttuisi uteliaaksi ja arvostavaksi. Monet lajit olemme jo onnistuneet ajamaan sukupuuttoon, mutta voisimmeko alkaa kiinnostua niistä kanssakulkijoista, joita meillä vielä on? Nähdä ne yksilöinä, ainutlaatuisina, tuntevina ja ajattelevina olentoina? Voisiko sikakin, joka viisivuotiaan lapsen tasoisesti ymmärtää kyllä, kun sille halutaan pahaa, olla subjekti?
Tarvitsemme päättäjiä, jotka huomioivat ekologiset reunaehdot ja nykyisen elämäntapamme kestämättömyyden, ja kunnioittavat myös eläinten oikeuksia. Lopettakaamme sotiminen, myös muita lajeja vastaan.
Sari Varpama MSc, Clinical Gestalt Psychotherapist, työnohjaaja
Julkaistu Virtasen viesti vaalilehdessä