Mieli maassa – masennus ja ympäristökriisi ovat samaa ilmiötä

Merkityksetön elämä voi sairastuttaa ihmisen psyykkisesti ja fyysisesti.  Jos ihminen kokee elävänsä eristyksissä toisista ihmisistä ja luonnosta; jos hänen ainoa tehtävänsä on menestyä ja kuluttaa, hän sairastuu. Ympäristökriisin kolmet kasvot ovat ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden häviäminen ja luonnonvarojen ylikulutus. Se lisää yleistä, kansainvälistä turvattomuutta ja merkitsee kasvavia pakolaisvirtoja elinkelvottomiksi muuttuneilta alueilta. Ympäristökriisi traumatisoi myös henkilökohtaisella tasolla.

Esittelen uutuuskirjassani Trauma ja rakkaus – kuinka selviytyä mahdottomasta kolme askelta traumasta toipumiseen.  Ne ovat tiedostaminen, vastuunotto ja toiminta. Samat askeleet pätevät kaikkiin elämän muutoksiin. Ympäristökriisin kohdalla pitää ensin tiedostaa tilanne ja ymmärtää luonnon kannalta kestämättömän elämäntavan vaikutukset yksilöllisellä, paikallisella ja globaalilla tasolla. Sitten pitää ottaa täysi vastuu omasta elämästään ja ratkaisuistaan. Ja sitten pitää toimia!

Nämä askeleet vievät väistämättä pois yksilökeskeisestä ajattelusta. Olemme yhdessä ihmiskunnan suurimman ja monimutkaisimman haasteen edessä. Ja vain yhdessä voimme sen ratkaista: Olen osallinen tässä yhteisössä, olen osa ihmiskuntaa ja maapalloa. Elämäni ei ole irrallinen, muista ihmisistä ja luonnosta riippumaton saareke. Elämäni edellytykset ovat suhteessa maapallon selviytymiseen.

Ekopsykologia syntyi 90-luvulla Yhdysvalloissa. Sen mukaan ekologisesti kestämätönelämäntapa aiheuttaa itsessäänpahoinvointia: masennusta, ahdistusta, välinpitämättömyyttä. Näitä ongelmia ei pidä hoitaa psykiatrisesti vaan muutoksella narsistisesta kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan. 1960-luvulla psykoanalyytikko Erich Fromm kirjoitti kaiken elollisen rakastamisesta. Nyt ekopsykologia nousee esiin ekoterapeuttisissa sovelluksissa ja ilmastoliikkeessä. Eläinavusteisia terapioita, luonto- ja puutarhaterapioita ja terapeuttisia metsäkävelyitä kehittävät Green Care –yhdistykset eri puolella Suomea.

Kun ihminen kokee olevansa yhteydessä johonkin suurempaan, kuten luontoon, hän voi paremmin. Ekopsykologisten ajatusten mukaan tuominen psykoterapiaan voi olla uudella tavalla eheyttävää. Terapian tehtävä ei ole palauttaa ihmistä takaisin itselleen ja ympäristölle tuhoavaan elämäntapaan vaan luoda kestävää muutosta.

Nähtävissä on ainakin kahdenlaista asennettasuhteessa ympäristöön. Vallitseva asenne on ympäristökriisejä vähättelevä. ”Minä en ainakaan alenna elintasoani.” Tai: ”Minä en autostani luovu.” ”Suomen teoilla ei ole mitään merkitystä.” ”Ilmastonmuutos on helppo teema laiskoille politiikoille. Lapsikin sen ymmärtää, niin kuin nähty.” Uusi ympäristöasenne taas korostaa muutoksen välttämättömyyttä ympäristökriisin edessä. Tarvitaan uusi, ekologinen identiteetti.

Australialainen kirjallisuuden tutkija David Tacey kirjoittaa uudesta identiteetistä näin:”… syntyy tietoisuus, joka ei ole enää vangittu minän yliherkkään, suppeaan maailmaan, vaan suuntautuu ulkoisen maailman objektiivisiin päämääriin. Laajentunut tietoisuus ei enää ole itsekkäisiin, omiin päämääriinsä, pelkoihinsa, toiveisiinsa tai kunnianhimoonsa sitoutunut, vaan se tuo yksilön suhteeseen maailman kanssa. Ne ongelmat, jotka tällä tasolla esiintyvät, eivät enää liity itsekkäisiin päämääriin vaan koskevat muita yhtä lailla kuin itseä.”

Minä väitän, että tuleva, hiilineutraali yhteiskunta on parempi kuin nykyinen. Minä väitän, että ihminen parantuu kunnioittavassa suhteessa toiseen ja suhteessa luontoon. Luontoa tuhoava elämäntapa ja länsimaiden yli pyyhkäissyt masennusaalto ovat samaa ilmiötä. Niiden ratkaisut ovat myös samoja, psykologisia.

Minä väitän, että uusi työväenliike voi rakentaa luonnontaloudellisesti kestävän hyvinvointivaltion mallin, jossa ihmiset ovat tietoisempia ja myötätuntoisempia, jossa niin luonto kuin ihminenkin voivat paremmin.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa.

Terapiaa Kymijoelta Manhattanille

Teksti on julkaistu 4.10. Demokraatissa Elämää -osiossa.

Olen kotoisin tehdaspaikkakunnalta Kymijokilaaksosta eikä siellä koskaan puhuttu terapiasta. Koulussa oli opinto-ohjaaja, jonka luo kukaan ei halunnut mennä. Joku kerran meni, ja OPO suositteli työpaikkaa tehtaalta. Se me oltaisiin itsekin keksitty. Se oli kuitenkin eniten terapiaa muistuttavaa toimintaa, mitä sillä paikkakunnalla oli tarjolla: luottamuksellista keskustelua aikuisen kanssa.

Teininä menin seurakuntanuoriin ja silloin sain puhua aikuisten kanssa. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta. Voin puhua perheen salaisuuksista, isän alkoholismista ja kaikesta mistä oli kielletty puhumasta.

Ukin kanssa kävin metsäretkillä ja kalareissuilla Kymijoella. Ukille sai puhua. Ukki oli Kymijokivarren itseoppinut terapeutti. Hän oli sotaveteraani, joka osallistui rauhanmarsseille, ja jonka pihalle ihmiset tulivat murheineen.

Imin sen paikkakunnan henkeä ja kulttuuria. Runokirja piti piilottaa pornolehden väliin. Hypin hengenvaarallisesti junavaunujen välissä ratapihalla. Ongin tukkinipuilta pikkukaloja kissoille aivan kosken yläpuolella. Niput liikkuivat ja tumma vesi teki pyörteitä. Joku hukuttautui koskeen, joku ampui itsensä ja joku hirttäytyi. Terapiasta ei ollut tietoakaan.

Tulin kahdeksankymmentäluvun alussa Helsinkiin ja näin Woody Allenin elokuvia. Niissä oli psykoanalyysiä ja psykiatreja. Rikkaat hullut kävivät Manhattanilla terapiassa. Eräs ystävänikin kävi terapiassa, koska hänen päässään oli käynnissä jatkuva sota. Terapiassa sota-alue pieneni ja lopulta tuli rauha. Kiehtovaa!

Kolmikymppisenä menin itse terapiaan avioeron vuoksi. Koko elämä romahti, terapia auttoi. Ihme homma. Puhuminen paransi, sohva tepsi.

Terapeutit ovat erittäin huonosti kertoneet, mistä terapiassa on kysymys. Mitä siellä tapahtuu, miten se toimii. Lääkkeelliset hoidot on myyty ihmisille paljon paremmin. Suomessa ei ole psykoterapeuttien yhteistä järjestöä kuten vaikkapa Tanskassa. Tanskan yhdistys on aktiivisesti mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Terapeuttikoulutus on nyt siirretty yliopistojen alaisuuteen, mutta se on maksullista. Koulutuspsykoterapioineen ja työnohjauksineen sen hinta nousee kymmeniin tuhansiin. Köyhillä ei ole asiaa psykoterapiakoulutukseen. Mutta eipä köyhillä ole varaa terapiaankaan. Kelakorvauksenkin jälkeen omavastuuosuus on monille liikaa.

Järjestelmä on eriarvoistava. Rikkaat terapeutit terapoivat rikkaita hulluja, pääasiassa suurissa kaupungeissa.

Kesällä Mielenterveysseura otti kantaa maksuttoman koulutuksen puolesta. Se olisi askel oikeaan suuntaa. Mutta ongelmia on myös saatavuudessa ja alueellisessa tarjonnassa.

Psykoterapia eri muotoineen on tehokas ja kustannustehokas apu mielenterveyden ongelmiin ja elämän kriiseihin. Se on näyttöön perustuva hoitomuoto. Yhä enemmän tiedetään terapeuttisen suhteen parantavasta vaikutuksesta ja pysyvästä muutoksesta, jonka se voi saada aikaan.

Ja silti homma on ihan retuperällä.

Vuosi sitten olin itse Manhattanilla puhumassa terapeuttisessa konferenssissa aiheesta ekokatastrofi ja mielen puolustusmekanismit. Etsin Central Parkista sen paikan, jossa Woody Allen ja Diane Keaton juoksivat sadetta pakoon.

Kirjailija ja terapeutti

Harri Virtanen