Kun George Floyd kuoli poliisiväkivallan uhrina 25. toukokuuta 2020 Minneapolisissa Yhdysvalloissa, satuin keskustelemaan tapauksesta erään nuoren aktivistin kanssa. Olimme molemmat kuohuksissa tragediasta, mutta hän veti siitä huomattavasti pidemmälle meneviä johtopäätöksiä: tämä tulisi olemaan hänen ikäpolvensa ihmisille sukupolvikokemus, ja taistelu rasismia ja väkivaltaa vastaan saisi nyt aivan uudet, entistä globaalimmat mittasuhteet. Ihmiset heräisivät, vihdoin.
Jäin pohtimaan hänen näkemyksiään. Miksi yksittäinen tapaus merkitsi niin paljon, kun huutavia vääryyksiä tapahtui joka päivä, ja maantietellisesti huomattavasti lähempänäkin, Venäjällä, Kiinassa, Lähi-Idässä, Afrikassa. Ja meillä Suomessa myös. Miksi tapahtumat Yhdysvalloissa vaikuttivat kiinnostavammilta ja polttavammilta? Aktivismi tuntui valikoivalta. Selittikö amerikkalaisen populaarikulttuurin valtava maailmanlaajuinen vaikutus kaiken, vai oliko kysymys someajan ilmiöstä, siitä miten vaikeasti hahmotettavia, kaukaa historiasta periytyviä ristiriitoja oli helpompi ymmärtää kun yksi ihminen antoi niille kasvot?
Keskustelu palasi mieleeni seuraavana syksynä kun törmäsin kirjakaupan ALE-laarissa ruotsalaisen toimittajakaksikon teokseen, jossa he kertoivat koettelemuksistaan etiopialaisessa vankilassa. Heräsi ajatus näytelmästä, ja pohdin olisiko mahdollista kehitellä fiktio suomalaisesta toimittajasta ja valokuvaajasta vastaavan tyyppisessä tilanteessa. Olin Luottomies-romaaniani kirjoittaessani tullut perehtyneeksi Nigeriaan, koska kirjan päähenkilö kävi siellä kouluttamassa vartijoita ja poliiseja, ja muistin kauhukuvat Shellin öljynporauksen ja -jalostuksen aiheuttamasta inhimillisestä ja ekologisesta hävityksestä. Ihmiset elivät mustan liejun ja karrelle palaneen viidakon maailmanlopun maisemassa. Ja saman tien muistin myös Jorma Ollilan, Nokian entisen johtajan, suomalaisen sankarin. Kun Ollila toimi Shellin hallituksen puheenjohtajana vuosina 2006 – 2014, suomalaiset toimittajat ja aktivistit kyselivät häneltä Nigerian Deltan lohduttomasta tilanteesta, mutta Ollila kieltäytyi vastaamasta. Oliko mahdollista että hän ei tiennyt mitä Nigeriassa tapahtui? Vai tulkitsiko hän katastrofin normaaliksi asiaankuuluvaksi vahingoksi, collateral damageksi, jollaista aina syntyi kun toimittiin öljybisneksen kaltaisen jättiläisen kanssa, eikä asia näin ollen kaivannut julkisia selittelyjä?
Shelliä vastaan käytiin oikeutta Haagissa ja Lontoossa, ja suomalaisen toimittajan ja valokuvaajan Nigerian reissu alkoi tuntua enemmän kuin hyvältä idealta. Mutta hyvin nopeasti jouduin myös peilin eteen ja kamppailemaan muutamien ikävien kysymysten kanssa. Miksi kirjoittaisin jostain niin kaukaisesta todellisuudesta? Oliko minulla tarpeeksi tietoa? Pystyisinkö samaistumaan henkilöihin, jotka viruvat nigerialaisessa sellissä yhdeksän kuukautta taistellen henkensä kaupalla inhimillisyytensä, ja henkilökohtaisen ja ammatillisen etiikkansa puolesta? Miksi juuri tämä tarina erottuisi maailman kaaoksesta? Tavoittaisiko se jotain olennaista globalisaation, kolonialismin ja ilmastonmuutoksen runtelemasta nykymaailmasta, ja niistä inhimillisistä ristiriidoista, joiden keskellä joudumme elämään?
Päätin vastata kyllä.
Pasi Lampela, julkaistu Virtasen viesti -vaalilehdessä