Mieli maassa – masennus ja ympäristökriisi ovat samaa ilmiötä

Posted on by Harri Virtanen in demokraatti, eduskuntavaalit

Merkityksetön elämä voi sairastuttaa ihmisen psyykkisesti ja fyysisesti.  Jos ihminen kokee elävänsä eristyksissä toisista ihmisistä ja luonnosta; jos hänen ainoa tehtävänsä on menestyä ja kuluttaa, hän sairastuu. Ympäristökriisin kolmet kasvot ovat ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden häviäminen ja luonnonvarojen ylikulutus. Se lisää yleistä, kansainvälistä turvattomuutta ja merkitsee kasvavia pakolaisvirtoja elinkelvottomiksi muuttuneilta alueilta. Ympäristökriisi traumatisoi myös henkilökohtaisella tasolla.

Esittelen uutuuskirjassani Trauma ja rakkaus – kuinka selviytyä mahdottomasta kolme askelta traumasta toipumiseen.  Ne ovat tiedostaminen, vastuunotto ja toiminta. Samat askeleet pätevät kaikkiin elämän muutoksiin. Ympäristökriisin kohdalla pitää ensin tiedostaa tilanne ja ymmärtää luonnon kannalta kestämättömän elämäntavan vaikutukset yksilöllisellä, paikallisella ja globaalilla tasolla. Sitten pitää ottaa täysi vastuu omasta elämästään ja ratkaisuistaan. Ja sitten pitää toimia!

Nämä askeleet vievät väistämättä pois yksilökeskeisestä ajattelusta. Olemme yhdessä ihmiskunnan suurimman ja monimutkaisimman haasteen edessä. Ja vain yhdessä voimme sen ratkaista: Olen osallinen tässä yhteisössä, olen osa ihmiskuntaa ja maapalloa. Elämäni ei ole irrallinen, muista ihmisistä ja luonnosta riippumaton saareke. Elämäni edellytykset ovat suhteessa maapallon selviytymiseen.

Ekopsykologia syntyi 90-luvulla Yhdysvalloissa. Sen mukaan ekologisesti kestämätönelämäntapa aiheuttaa itsessäänpahoinvointia: masennusta, ahdistusta, välinpitämättömyyttä. Näitä ongelmia ei pidä hoitaa psykiatrisesti vaan muutoksella narsistisesta kulutuskulttuurista kestävään elämäntapaan. 1960-luvulla psykoanalyytikko Erich Fromm kirjoitti kaiken elollisen rakastamisesta. Nyt ekopsykologia nousee esiin ekoterapeuttisissa sovelluksissa ja ilmastoliikkeessä. Eläinavusteisia terapioita, luonto- ja puutarhaterapioita ja terapeuttisia metsäkävelyitä kehittävät Green Care –yhdistykset eri puolella Suomea.

Kun ihminen kokee olevansa yhteydessä johonkin suurempaan, kuten luontoon, hän voi paremmin. Ekopsykologisten ajatusten mukaan tuominen psykoterapiaan voi olla uudella tavalla eheyttävää. Terapian tehtävä ei ole palauttaa ihmistä takaisin itselleen ja ympäristölle tuhoavaan elämäntapaan vaan luoda kestävää muutosta.

Nähtävissä on ainakin kahdenlaista asennettasuhteessa ympäristöön. Vallitseva asenne on ympäristökriisejä vähättelevä. ”Minä en ainakaan alenna elintasoani.” Tai: ”Minä en autostani luovu.” ”Suomen teoilla ei ole mitään merkitystä.” ”Ilmastonmuutos on helppo teema laiskoille politiikoille. Lapsikin sen ymmärtää, niin kuin nähty.” Uusi ympäristöasenne taas korostaa muutoksen välttämättömyyttä ympäristökriisin edessä. Tarvitaan uusi, ekologinen identiteetti.

Australialainen kirjallisuuden tutkija David Tacey kirjoittaa uudesta identiteetistä näin:”… syntyy tietoisuus, joka ei ole enää vangittu minän yliherkkään, suppeaan maailmaan, vaan suuntautuu ulkoisen maailman objektiivisiin päämääriin. Laajentunut tietoisuus ei enää ole itsekkäisiin, omiin päämääriinsä, pelkoihinsa, toiveisiinsa tai kunnianhimoonsa sitoutunut, vaan se tuo yksilön suhteeseen maailman kanssa. Ne ongelmat, jotka tällä tasolla esiintyvät, eivät enää liity itsekkäisiin päämääriin vaan koskevat muita yhtä lailla kuin itseä.”

Minä väitän, että tuleva, hiilineutraali yhteiskunta on parempi kuin nykyinen. Minä väitän, että ihminen parantuu kunnioittavassa suhteessa toiseen ja suhteessa luontoon. Luontoa tuhoava elämäntapa ja länsimaiden yli pyyhkäissyt masennusaalto ovat samaa ilmiötä. Niiden ratkaisut ovat myös samoja, psykologisia.

Minä väitän, että uusi työväenliike voi rakentaa luonnontaloudellisesti kestävän hyvinvointivaltion mallin, jossa ihmiset ovat tietoisempia ja myötätuntoisempia, jossa niin luonto kuin ihminenkin voivat paremmin.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa.

Narsismi, kuluttaminen ja ekoahdistus

Posted on by Harri Virtanen in eduskuntavaalit

Fantasiat loputtomasta tyydytyksestä ja mukavuudesta liittyvät narsismiin. Narsismia voidaan luonnehtia harhaksi omasta suuruudesta ja erinomaisuudesta, jossa kaikkivoivan minäkuvan takana on arvottomuus ja tyhjyys. Narsistinen yksilö yrittää täyttää ulkoisen minän mahdottomat vaatimukset ja joutuu jatkuvasti turhautumaan ja masentumaan kykenemättömyydessään. Mutta tätä turhautumisen ja tyhjyyden kokemusta narsistinen yksilö pyrkii välttämään hinnalla millä hyvänsä.

Narsistinen kuluttajaidentiteetti on kyltymätön ja itseään ruokkiva mekanismi. Siinä oikeaan yhteyden kokemukseen pyritään korvikkeilla, jotka eivät ikinä tyydytä pohjimmaista tarvetta eivätkä vapauta arvottomuuden tunteesta. Philip Cushman on liittänyt yhteen kuluttamisen ja narsismin amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Tänä päivänä narsismi ei ole vain yksilön narsismia vaan se voidaan nähdä kollektiivisena, maailmankuvallisena, länsimaista yhteiskuntaa liikuttavana arvona, ei pelkästään psykopatologisena ilmiönä.

Kuluttaminen on pakonomaista käyttäytymistä, riippuvuutta. Yksilö jatkaa elämäntapaansa, vaikka ymmärtää sen olevan tuhoisaa itselleen, läheisilleen ja ympäristölle. Tämän eettisen ristiriidan tunnistaminen koetaan tuskalliseksi. Se synnyttää defensiivistä käyttäytymistä, tosiasioiden kieltämistä, riippuvuutta, välinpitämättömyyttä ja masennusta.

Narsistisesti rakentuvan kuluttajaidentiteetin sijaan voidaan rakentaa ekologista identiteettiä, jossa ruumiilliset, esteettiset ja henkiset nautinnot ovat perustana uudenlaiselle tavalle olla maailmassa ja jossa ekoahdistus ymmärretään merkityksellisenä.

Melanie Joy nostaa esiin lihansyönnin, karnismin, institutionalisoituna, vallitsevana ideologiana, joka on vastoin monia keskeisiä länsimaisia arvoja. Yksilö käyttäytyy vallitsevan paradigman mukaan ja kokee tiedostamattoman ristiriidan, jota käsittelee defensiivisesti. Koska lihansyönti on dominoiva ideologia, sitä ei koeta valintana.

Ekologisten asenteiden on tutkittu länsimaissa asettuvan ainakin kahdelle akselille. Vallitseva sosiaalinen paradigma (dominant social paradigm, DSP) korostaa kasvua ja kehitystä, uskoa teknologiaan ja tieteeseen sekä liberaaliin talousajatteluun. DSP:n malliin kuuluu myös käsitys siitä, että ekologista katastrofia liioitellaan. Uusi ympäristö paradigma (new environmental paradigm, NEP) taas edustaa käsitystä ympäristökysymysten vakavuudesta ja niihin puuttumisen tärkeydestä. Ne yksilöt, joiden asenteissa korostuu DSP arvot, osoittavat vähemmän kiinnostusta ympäristökysymyksiin.

Se mikä näyttää yksilölliseltä kärsimykseltä, voi ekopsykologisesta  näkökulmasta olla kollektiivista. Yksilö kokee syyllisyyttä elinympäristöään tuhoavasta elämäntavasta. Voimattomuuden tunne syntyy siitä, että vaikutusmahdollisuudet koetaan vähäisiksi ja ongelman mittakaava valtavaksi. Miten roskienlajittelu voi vaikuttaa väistämättömältä näyttävään massiiviseen ekokatastrofiin? Syntyy välinpitämätön asenne omaa elämää, läheisiä ja maapallon selviytymistä kohtaan. Yksilö voi myös suhtautua defensiivisesti ja kieltää elämäntapansa eettisen ristiriidan. Ekopsykologit ovat verranneet tätä toimintamallia posttraumaattiseen stressireaktioon tai amnesiaan – kieltämällä kestämättömän tilanteen ihmiset ajautuvat yhä syvemmälle itsepetokseen.

Kirjailija Iida Rauma kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa ekologisesta ahdistuksesta, joka valvottaa öisin. ”Yritän etsiä paniikin ja asioiden kieltämisen välimaastosta jotain kompromissitapaa elää. Että olisi rehellinen sille tosiasialle, että jotain tosi uhkaavaa ja tuhoisaa on tapahtumassa, mutta pystyisi silti elämään mielekkäästi.”

Asiakkaitteni kokemukset johdattivat minut tutkimaan ekopsykologiaa. Niin suuri osa asiakkaista esitti kysymyksiä eettisestä elämäntavasta tai ravinnosta, ja koki ekologista ahdistusta, että se pakotti minut arvioimaan työtapojani ja antamaan tilaa ekologisille kysymyksille, myös niiden parantavalle näkökulmalle. Entä jos ekologinen ahdistus onkin perimmäinen oire eikä jonkin muun psykopatologian ilmentymää? Jos asiakkaitten kokemusta kuuntelisi tässäkin tosissaan?

Teksti on osa artikkelista, joka ilmestyi Psykoterapia-lehdessä 1/2016