Tämä on kolmas vappupuheeni Halkian työväenyhdistyksen puheenjohtajana. Ajattelin, että juuri tänä vuonna voisin puhua suoraan, yrittämättä muuttaa sanomaani kaikille sopivaksi. Pohjustukseksi luin kaksi vuotta sitten pitämäni puheen. Enpä minä siinäkään ollut itseäni sensuroinut tai muuttanut ajatteluani salonkikelpoisemmiksi.
Siinä puheessa kerroin kotiseudustani 1970-luvulla saastuneen Kymijoen varrella. Nykyisen kotiseutuni läpi virtaa Mustijoki. Kymijoki on vuosikymmenten aikana kunnostettu virkistys- ja kalastuskäyttöön, Mustijoen tila taas on häpeäksi meille.
Puheessani esitin konkreettisen ehdotuksen: ehdotin luonto- ja ympäristötoimikunnan perustamista Pornaisiin. Sellainen perustettiinkin asukas- ja kyläyhteisö POKSin alaisuuteen. Se on poliittisesti sitoutumaton lähiluonnosta kiinnostuneiden asukkaiden foorumi.
Vappu, kuten muutkin juhlapyhät, olivat lapsuudessani hankalaa aikaa. Siinä ei kummoinen ennustaja tarvinnut olla, että vapun tapahtumat tiesi etukäteen. Isä joi vapunaatosta lähtien seuraavaan työpäivään asti ja riitely jatkui vapun yli. Minun syntymäpäiväni 2.5. jäi usein juhlinnan jalkoihin. Tuli torjuttu ja unohdettu olo.
Niinpä ajatukseni tänään on niiden puolella, joille vappu merkitsee jonkun läheisen kaatokänniä. Vanhempien runsas päihteiden käyttö näkyy lastensuojelussa. Se on huostaanottojen tavallisimpia syitä: 30 – 50 prosenttia johtuu päihdeongelmista, alle 12-vuotiaitten kohdalla osuus on vielä suurempi. Alkoholin käytön välillisiä kustannuksia yhteiskunnalle on viimeksi tutkittu yhdeksän vuotta sitten. Silloin arvio oli yli 2 miljardia euroa. Puhumattakaan koko elämänkaaren mittaisesta inhimillisestä kärsimyksestä. Mielenterveysongelmien hinta on vielä suurempi, 11 miljardia euroa.
Edes nämä rahasummat eivät saa meitä hereille.
Olen neljä vuotta vaikuttanut puoluepoliittisesti. Puolet tästä ajasta on ollut pandemian varjostamaa. Aikaisemmin pyrin ymmärtämään elämää taiteen kautta enkä sitä tietenkään ole kokonaan jättänyt. Terapiatyössä taas saan olla kanssakulkijana ihmisille monenlaisissa muutoksissa. Vaikuttaminen, osallisuus ja osallistuminen ovat osa ihmisen hyvinvointia, tapa olla elämässä kiinni, masennuksen vastalääkettä.
Pornaisissa on ollut turvallista elää korona-aikana. Metsään on päässyt kotiovelta ja tartuntariski on ollut vähäinen. Olemme olleet koronaparatiisissa, hyvien etäyhteyksien päässä. Rokotusten yleistyessä toivon kipinä kasvaa, poikkeusoloista ollaan luopumassa ja kesä tekee tuloaan. Pandemiaeristys on vaikuttanut eniten lapsiin ja nuoriin. Tästä tulee ilman muuta sukupolvikokemus. Millainen, se on meistä kiinni, meidän päätöksistämme.
Eivätkä pandemiat katoa maapallolta. Intiassa ruumisroviot roihuavat. Saamme luvan tottua rokotuksiin, matkustelun sääntelyyn ja maskeihin. Haluan ajatella, että olemme kaikesta huolimatta selviytyjiä. Selviytyminen vaatii lähes ennen näkemätöntä yhteistyötä ihmisten välillä kunnissa, valtioissa ja kansainvälisissä toimissa. Yhteistyö vaatii empatiaa ja kykyä asettua toisen asemaan – myös toiselle puolelle maapalloa.
Työväenliike parhaimmillaan on maailmanlaajuinen liike, jolla on kykyä tarttua valtavien mittasuhteiden ongelmiin, kuten ilmastonmuutoksen ja pandemioihin, taloudelliseen epätasa-arvoon ja köyhyyteen.
Minua ovat kauhistuttaneet ajatukset paluusta normaaliin. Se meidän normaali on aiheuttanut pandemian, nopeuttanut ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Se lisää elämäntapasairauksia ja vaarantaa mielenterveyden. Se tuottaa epätasa-arvoisuutta. Me elämme luonnon kustannuksella ja se, mikä on tuhoavaa, on kiinnittynyt jokapäiväiseen, arkiseen elämäämme. Siksi siihen ei voida palata. Täytyy luoda uutta.
Kuntien pitää luoda suunnitelma pandemiasta toipumiseen, erityisesti lasten ja nuorten kannalta, ja isommassa kuvassa on luotava oikeudenmukainen, vihreä siirtymä ekologisesti kestävään yhteiskuntaan. Tahtoa ja tekoja on vain kovin vähän.
Olin eräässä tilaisuudessa, jossa minulle sanottiin: Ihminen on tärkeämpi kuin luonto. Menin aivan sanattomaksi. Ei ole ihmistä ilman luontoa. Jos emme pysty suojelemaan luontoa, ei ole ihmistä.
Hyvät toverit, haalaridemarit, ay-demarit, duunaridemarit, valkokaulusdemarit, yrittäjädemarit, teollisuusdemarit, persut, kokkarit ja vassarit… Puoluepolitiikka on aivan toissijaista, kun puhumme elämän säilymisestä. Kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa tarvitaan tulevaisuutta varten. Ihmiset ovat kyllästyneitä riitelyyn ja kääntävät selkänsä puoluepolitiikalle.
Vappupuheissa on tapana kehua sosialidemokratian saavutuksia. Rohkenen kirjailijan vapaudella myös kritisoida työväenliikettä.
Ensinnäkin, se on unohtanut olevansa ekologinen liike. Jakob Söderman sanoi 80-vuotishaastattelussaan, että SDP:n kannatus voisi olla 30 prosenttia, jos ympäristöasiat olisi otettu vakavasti. On kohtuutonta sysätä valtava ongelma tuleville sukupolville. Tekoja tarvitaan nyt.
Lentämisen voimme lopettaa, mutta syödä meidän täytyy. Oli hienoa lukea MTK:n Uudenmaan liiton puheenjohtajan Aleksis Kyrön haastattelu Maaseudun tulevaisuudesta. ”Haluan kääntää tämän laivan” sanoo burleskia harrastava viljelijä. ”Lihan pitäisi olla luksustuote, josta ostaja maksaisi paitsi raaka-aineesta myös ympäristövaikutuksista.” Maatalous ja ruuantuotanto ovat keskeisessä osassa vihreää, oikeudenmukaista siirtymää.
Uudenmaan Sdp:n piirihallitus nostaa kuntavaalien alla esiin neljä ympäristöteemaa: puhtaan ilman, puhtaan veden, lähiluonnon ja kunnat kierto- ja jakamistalouden edistäjinä. Puhtaan ilman tavoiteina ovat hiilineutraalit kunnat vuonna 2030. Energian käytön ja liikenteen päästöjä vähennetään. Julkisissa rakennuksissa luovutaan fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Lähiluonnon teemaan kuuluvat virkistysalueiden kunnossapitäminen ja lisääminen. Luonnontilaisia lähimetsiä säilytetään myös kaupungeissa. Kuntien metsien suojeluastetta kasvatetaan 17 % vuoteen 2030 mennessä. Kunnat ovat keskeisiä ympäristötoimijoita. Niiden pitää vähentää yhdyskuntajätettä ja ruokahävikkiä. Kotitalousjätteen kierrättäminen pitää tehdä helpoksi ja tavaroiden uudelleen käyttämistä pitää tukea. Kuntien omistamat rannat pitää kaavoittaa virkistyskäyttöön, kalaesteitä purkaa ja jätevedet pitää puhdistaa tehokkaasti.
Hyvät toverit, toiseksi, työväenliike on vieraantunut juuristaan kulttuuriliikkeenä. Eikö juuri SDP:n pitäisi olla etunenässä puolustamassa teattereita, eri alojen taitelijoita ja tapahtuma-alaa? Eikö sen ensimmäisenä pitäisi ymmärtää kulttuurin merkitys yhteisöille ja ihmisille? Kulttuuri ja sivistys luotsaavat meitä näiden muutosten keskellä ja lisäävät empatiaa. Kehysriihen tuloksena taiteeseen on tulossa entistä vähemmän rahaa. Olen pahoillani, vihainen ja häpeissäni.
Ja kolmanneksi, työväenliike on unohtanut olevansa työväenliike.
Me puhutaan palkansaajista ja työelämästä. Mutta puhutaanko me matalapalkka-aloista, keikkatöistä ja niiden ihmisten tilanteesta, joille elämä on päivästä toiseen selviytymistä? Joiden tuloilla ei tehdä yhtään valintaa? Kiinnostaako meitä vain kuukausipalkkaa nauttivien edut? Sain allaolevan kirjeen nuorelta ravintola-alan ihmiseltä Helsingistä. Kuuluuko tämä ääni missään? Näissä työelämän synkimmissä kohdissa voisi olla puolueelle olemassaolon oikeutusta ja uuden työväenliikkeen paikka! Puolueelle, joka on jo muutamille sukupolville rakentanut hyvinvointia, voisi tehdä hyvää kääntyä tämän porukan puoleen, joka kohtaa monilla tavoilla epävarmemman todellisuuden.
”Se et mulle maksetaan ei-mistään 815 €, muiden ihmisten työllä tienatuist rahoista. Mä en sano mitään. Otan rahat ja oon hiljaa, kehittelen jotain keikkaduuneja, käyn lidlissä ja koitan nauttii vapaapäivistä. Pakollisten menojen jälkeen eio varaa mihinkään. Bussilippu, halvin salikortti ja spotify ja netflix on jo yli satasen. Et ei kyl täs maailmas tukirahoil selvii.Mut en valita. Liksat nii paskoja et ravintolast sai hyvän kuukauten 1500 ja joutu olee siel 5-6 päivää iltapäiväst myöhään yöhön. Ei siinäkää mitää järkee ollu. Oon paljo onnellisempi persaukisena himassa ku ryömimäs sen puutarhaletkun kaa tiskipöydän alla puolkahteentoist asti yöllä joka päivä. Vaikse erotus ois se 500 € ni jätän välist.815€/kk ei pysty tekee yhtää valintaa. Hiilijalanjälki silti pienempi ku kellään.”
Tämä kirje on minulle siksi tärkeä, että se on poikani kirjoittama.
Kun Donald Trump kehotti kannattajiaan tulemaan Capitolille, kiinnitin huomioni erään perheenäidin haastatteluun. Hän sanoi, ettei ole vuosiin kokenut elävänsä niin kuin nyt, kun presidentti kutsui Capitolille. Olemme täällä presidentin kutsusta, hän sanoi ja kertoi matkustaneensa kaukaa. Hän tunsi voimaantuneensa ja elävänsä. Me haluamme voimaantua. Me haluamme kokea merkityksellisyyttä. Haluamme olla osa liikettä – emme sen huolehtimisen kohde. Pahinta on alentuva huolipuhe, joka ei lopulta sitten tarkoita mitään. Kukaan ei laita tikkua ristiin sen vähäosaisen puolesta, josta ollaan huolissaan.
Tänä vappuna 2021 en tee konkreettista ehdotusta, vaan annan lupauksen. Toimin rakkaudesta kotiseutuun, sen luonnon ja ihmisten puolesta.
Me haluamme sosiaali- ja terveyspalveluiden säilyvän lähipalveluina Pornaisissa ja taata perheiden hyvinvoinnin. Me nostamme esiin paikalliset ympäristökysymykset, Mustijoen parantamisen virkistyskäyttöön ja luontoliikuntakohteet. Me haluamme toimivan julkisen liikenteen, pyörätiet läpi pitäjän ja hyvät etäyhteydet.
Pidän tätä puhetta Halkian työväentalolla. Talo on osa eurooppalaista kulttuuriympäristöä ja paikallishistoriaa. Kaikilla on oikeus nauttia kulttuuriperinnöstä. Rajoja ylittämällä ja kynnyksiä madaltamalla teemme parempaa yhteistyötä. Voimaannumme ja vimmaannumme oikeista asioista, sillä aktivismi on hyvinvointia. En kutsu sinua Capitolille, mutta kutsun sinut luonnonkauniille Halkian työväentalon mäelle tekemään Pornaisten tulevaisuutta ja nauttimaan yhteisöllisyydestä.
Hyvät ystävät, hyvät pornaislaiset.
Olen ylpeä kotiseudustamme, kesä tulee, luonto puhkeaa kukkaan. Lopuksi vielä paljastan elämän tarkoituksen: se on hyödyttää elämää enemmän kuin vahingoittaa sitä.
