Teatterit tarvitsevat näytelmäkirjailijoita!

Suomessa ei näytelmäkirjailijoilla ole riittävästi uramahdollisuuksia. Minut koulutettiin Teatterikorkeakoulussa näytelmäkirjailijaksi, ja itse olen kouluttanut uusia sukupolvia lehtorina ja professorina samaan ammattiin. Me päädymme ohjaajiksi, TV-käsikirjoittajiksi, romaanikirjailijoiksi – tai mielenterveysalalle, sillä näytelmäkirjailijan ansaintamahdollisuudet ovat surkeat. Toimeentulolle ei ole rakennetta.

Näytelmäkirjailijat ovat ainoa teatterin ammattiryhmä, jonka palkkio on sidottu lipputulojen määrään. Tarinantaitajat ovat tärkeitä teattereille, jotta yleisö voi nauttia laadukkaista esityksistä ja näytelmäkirjallisuus voi kehittyä. Jokaisessa teatterissa pitäisi olla kotikirjailija. Teattereiden rahoitukseen pitäisi korvamerkitä kantaesitysten tilausvelvoite. On aika tarjota kirjailijoille kunnon urat tasavertaisina muiden teatteriammattilaisten kanssa.

Ruoska viuhuu vieläkin

Jostain syystä uuden vuoden elokuvaksemme valikoitui Clint Eastwoodin Ruoska vuodelta 1973. Katsomossa olivat parikymppiset lapseni ja minä. Kun leffaa oli kulunut viisitoista minuuttia, päähenkilö oli tappanut kolme miestä ja raiskannut yhden naisen. Uusi sukupolvi oli järkyttynyt. Eihän tällaista voi olla!

Eastwoodin sankari on sadistinen ja psykopaattinen. Tarina kertoo, kuinka hän tuhoaa kaupungin ja lavastaa sen sisäisen traumansa näyttämöksi. Muilla henkilöillä ei ole itseisarvoista todellisuutta, vaan he ovat joko vihollisia tai päähenkilön tarpeiden tyydytystä varten. Kosto on pohjimmiltaan narsistinen teko ja maskuliinisen väkivallan juuret syvällä meidänkin kulttuurissamme.

1970-luvulla minun sukupolvelleni elokuvassa ei ollut mitään outoa. Mutta kaksikymppiset näkevät asian toisin. He ovat tietoisia naisroolien kapeudesta. Sankari on kyseenalainen alusta lähtien, hänen viskinhajuinen toimintansa ei herättänyt ihailua, vaan peli oli selvä: paskiainen mikä paskiainen, smalldickenergy@getalife.com.

Kun raiskattu nainen yrittää ampua Eastwoodin hahmon kylpyammeeseen, ja sen syytä pohditaan, Eastwood sanoo, että ”se tuli vihaiseksi, koska olisi halunnut lisää”.

Opiskelin 80-luvun Teatterikorkeakoulussa, ensin Jouko Turkan oppilaana ja sitten Jussi Parviaisen. Sankarimyytistä tuli tarinankerronnan keskeinen väline. Siinä sankari kohtaa ongelman ja saa kutsun toimintaan, josta kieltäytyy. Ongelman ratkaiseminen edellyttää matkaa aliseen, toisenlaiseen todellisuuteen, jossa sankari kohtaa oman kuolemansa. Hän kuitenkin selviää ja nousee erilaisten vaiheiden jälkeen takaisin tavanomaiseen maailmaan, mutta muuttuneena, ja mukanaan eliksiiri, joka hyödyttää koko yhteisöä. Tätä kaavaa toistetaan menestystarinoissa.

Olisi kaikille hyväksi, jos sankarimyytin tilalle tulisivat tarinat yhteisöllisyydestä ja vuorovaikutuksesta vihan motivoimien kostotarinoiden sijaan. Ruoskan iskut eivät lopu kostamalla. Traumat toistuvat uudelleen ja uudelleen.

Clint Eastwoodin sankari maalautti kostonsa kohteena olevan kaupungin punaiseksi ja nimesi sen helvetiksi. Hänen matkansa oli tuhoava, kuten monien nykyistenkin antisankareiden, perhe- ja joukkosurmien tekijöiden.

Julkaistu kolumnina Keski-Uusimaassa 22.1.2023

Kampanjatarinalla voittoon! Järjestöpäivät 1.9. Tampereella

Sharon Stone sanoi: ”Having a vagina and a point of view is a deadly combination.” Kampanjatarinassa on hiottava tappavaksi yhdistelmäksi se, kuka puhuu ja mistä. Ensi kevään vaaleissa on kaksi megatarinaa: toinen on Stonenkin esiin nostama feminismi ja toinen on ilmastonmuutos. Ilman suhdetta megatarinoihin ei ole kampanjatarinaa. Kaikki poliittinen sanottava ottaa tällä hetkellä kantaa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja tasa-arvoon.

Tarina on simppeli juttu: kuka kertoo, mitä kertoo, kenelle kerrotaan ja miten. Alku, keskikohta ja loppu. Tarinassa on henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Siinä on juoni ja sisältö. Se kertoo muutoksesta. Jos poliittisen tarinan päähenkilö on kertoja itse, tarinassa on jotain vikaa. Hyvä tarina tarjoillaan kaikille aisteille: se on visuaalinen ja konkreettinen. Se synnyttää kuulijassa mielikuvia ja tunteita. Siinä on käänteitä. Se voi olla selviytymistarina tai sankaritarina, mutta sen pitää olla inhimillinen. Selviytymistarinassa tehdyt virheet eivät määrittele päähenkilöä.

Donald Trump kertoi kahden välisissä väittelyissä kolmanneksen enemmän tarinoita kuin Hilary Clinton. Molemmat kertoivat tarinoita enemmän kuin poliitikot keskimäärin, koska me äänestämme hyvää tarinaa. Ehdokkaita – ja politiikan näyttämöä – katsotaan kuin tv-sarjaa. Fiktiokratia ja Fantasyland ovat myös täällä. Sairaalasarjassa lääkäriä näyttelevä näyttelijä muuttuu katsojien mielessä lääkäriksi. Poliittisella näyttämöllä kuka tahansa voi muuttua poliitikoksi.

Poliittisella mainonnalla on yksi kiinnostava piirre: tuote ei ole juuri koskaan kunnossa.

Välineet muuttuvat kiihtyvällä vauhdilla, megatarinat hitaammin, mutta nyt olemme keskellä valtavaa muutosta! Uusilla välineillä kerrotaan uusia tarinoita, mutta tarinankerronnan ydin pysyy arkkityyppisesti samana. Uudet välineet vievät meitä pois single world –kokemuksesta. Uusi tarinankerronta tarjoaa houkuttelevia pelillisiä maisemia ja skinejä hahmoille, mahdollisuuksia olla joku muu. Sosiaalisen median avulla olemme oman tarinamme tuottajia ja päähenkilöitä.

On tärkeää, että ministerit ovat snapchatissä ja presidentit twiittaavat. Kampanjatarina on läsnä kaikissa välineissä ja se reagoi nopeasti.

Eettinen kampanjatarina on aito. Se nousee tarinankertojasta ja tämän arvoista. Se on jäävuorenhuippu. Meidän täytyy tuntea median ja kerrontatapojen muutos, myös siksi että tunnistamme trumpismit ja trollit. Tarinan avulla voimme kertoa arvoistamme ja siitä mitä pidämme tärkeänä. Tarinoita voi käyttää eettisesti.

Poliitikon luo oman kampanjatarinansa. Miksi olen mukana politiikassa? Miksi juuri nyt? Mikä on ensimmäinen poliittinen muistoni? Terapiassa puhutaan seksuaalisista kokemuksista ja muistoista, mutta harvemmin poliittisista muistoista. Millaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia asenteita oli lapsuudenkodissani ja kasvuympäristössäni? Terapiassa voidaan puhua myös megatarinoista: miten kodissani suhtauduttiin luontoon ja kierrätykseen? Millaisen käsityksen sain tasa-arvosta? Terapeuttinen näkemys voi muuttaa politiikkaa ja tietoisuutta ympäristöasioista. Se voi lisätä tasa-arvoa.

Mulkku ja myötätunto on myös tappava yhdistelmä vuonna 2019.