Ruoska viuhuu vieläkin

Jostain syystä uuden vuoden elokuvaksemme valikoitui Clint Eastwoodin Ruoska vuodelta 1973. Katsomossa olivat parikymppiset lapseni ja minä. Kun leffaa oli kulunut viisitoista minuuttia, päähenkilö oli tappanut kolme miestä ja raiskannut yhden naisen. Uusi sukupolvi oli järkyttynyt. Eihän tällaista voi olla!

Eastwoodin sankari on sadistinen ja psykopaattinen. Tarina kertoo, kuinka hän tuhoaa kaupungin ja lavastaa sen sisäisen traumansa näyttämöksi. Muilla henkilöillä ei ole itseisarvoista todellisuutta, vaan he ovat joko vihollisia tai päähenkilön tarpeiden tyydytystä varten. Kosto on pohjimmiltaan narsistinen teko ja maskuliinisen väkivallan juuret syvällä meidänkin kulttuurissamme.

1970-luvulla minun sukupolvelleni elokuvassa ei ollut mitään outoa. Mutta kaksikymppiset näkevät asian toisin. He ovat tietoisia naisroolien kapeudesta. Sankari on kyseenalainen alusta lähtien, hänen viskinhajuinen toimintansa ei herättänyt ihailua, vaan peli oli selvä: paskiainen mikä paskiainen, smalldickenergy@getalife.com.

Kun raiskattu nainen yrittää ampua Eastwoodin hahmon kylpyammeeseen, ja sen syytä pohditaan, Eastwood sanoo, että ”se tuli vihaiseksi, koska olisi halunnut lisää”.

Opiskelin 80-luvun Teatterikorkeakoulussa, ensin Jouko Turkan oppilaana ja sitten Jussi Parviaisen. Sankarimyytistä tuli tarinankerronnan keskeinen väline. Siinä sankari kohtaa ongelman ja saa kutsun toimintaan, josta kieltäytyy. Ongelman ratkaiseminen edellyttää matkaa aliseen, toisenlaiseen todellisuuteen, jossa sankari kohtaa oman kuolemansa. Hän kuitenkin selviää ja nousee erilaisten vaiheiden jälkeen takaisin tavanomaiseen maailmaan, mutta muuttuneena, ja mukanaan eliksiiri, joka hyödyttää koko yhteisöä. Tätä kaavaa toistetaan menestystarinoissa.

Olisi kaikille hyväksi, jos sankarimyytin tilalle tulisivat tarinat yhteisöllisyydestä ja vuorovaikutuksesta vihan motivoimien kostotarinoiden sijaan. Ruoskan iskut eivät lopu kostamalla. Traumat toistuvat uudelleen ja uudelleen.

Clint Eastwoodin sankari maalautti kostonsa kohteena olevan kaupungin punaiseksi ja nimesi sen helvetiksi. Hänen matkansa oli tuhoava, kuten monien nykyistenkin antisankareiden, perhe- ja joukkosurmien tekijöiden.

Julkaistu kolumnina Keski-Uusimaassa 22.1.2023

Lisää seksiä!

Sisältää olennaisia juonipaljastuksia No time to die -elokuvasta!

Olen nähnyt kaikki James Bondit. Kahteen kertaan. Vähintään. Isälläni oli ne VHS-kaseteilla. Vanhimmat poikani oppivat puhumaan englantia katsomalla Bondia mummolassa. Mr. Bond on vaikuttanut perheeseeni 50-luvulta lähtien kolmessa sukupolvessa. Ensimmäinen kirja, Casino Royale, julkaistiin vuonna 1953, elokuva Dr. No sai ensi-iltansa vuonna 1962, vuotta ennen syntymääni.

Uusimmassa Bondissa, No time to die, Bond valitsee kuoleman, koska pahis raapaisee hänen poskeensa geneettistä myrkkyä, joka tappaisi hänen rakastettunsa ja lapsensa, jos hän vain koskettaakin heitä. Hänet on tuomittu eroon perheestään – tai kuolemaan.

Auts. Bondin edustama maskuliinisuus tuhoaa läheiset ihmiset. Mannerlaatat liikkuvat.

Seksi vähenee kaikissa länsimaissa. Syitä etsitään digitaalisista laitteista, alkoholin käytön vähenemisestä, hormoneista, epävarmuudesta, sukupuolien moninaisuudesta. Uusimman kouluterveystutkimuksen mukaan joka kahdeksas teini kokee itsensä muuksi kuin heteroseksuaaliksi. Samaan aikaan tytöt ja naiset kokevat yhä enemmän häirintää. Suomessa tuorein tutkimus on Finsex vuodelta 2015. Yhdyntäseksin merkitys vähenee, mutta itsetyydytystä on enemmän kaikissa ikäryhmissä.

Tutkimuksia voi tulkita niin, että yhdyntäkeskeinen parissuhdeheteroseksi on vähentynyt. Halujen eriparisuus parisuhteissa on yleistä. Se aiheuttaa konflikteja ja eroja. Enemmän seksiä haluava osapuoli voi olla mies tai nainen.

Paras halujen sytyttäjä on kohtaava, avoin keskustelu, jossa syntyy kokemus nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Sitä ei Mr. Bond meille opettanut. Toisesta ihmisestä tulee oman kuplan häiriötekijä tai tarpeen tyydyttäjä.

No mikä on, ettei seksi maistu? Pitäisikö sen maistua? Seksiä ei voi enää mitata yhdyntäkertoina, kaatoina tai valloituksina, kuten James Bondin aikoina.

Päästä pukille tai saada pillua oli parasta elämässä. Nussiminen oli elämäntarkoitus ja köyhän hupia. Siihen tähtäsivät opinnot, palkkatyöt, taide – mikä se nyt itse kullakin oli, millä yritti vaikutuksen tehdä. Naiset tietysti päättivät, ja siksi he olivat kuningattaria. Tällaistako meidän maskuliinisuutemme oli, ennen kuin se kuoli James Bondin mukana?

Draaman väistämätön loppu on, että Mr. Bond jää yksin, myrkytetyksi, oman puolen ohjusten räjäyttämäksi – itse luomansa systeemin ja maskuliinisuuden tuhoamaksi.

Kolumni on julkaistu Keski-Uusimaa -lehdessä 5.11.2021