Terapiaa Kymijoelta Manhattanille

Teksti on julkaistu 4.10. Demokraatissa Elämää -osiossa.

Olen kotoisin tehdaspaikkakunnalta Kymijokilaaksosta eikä siellä koskaan puhuttu terapiasta. Koulussa oli opinto-ohjaaja, jonka luo kukaan ei halunnut mennä. Joku kerran meni, ja OPO suositteli työpaikkaa tehtaalta. Se me oltaisiin itsekin keksitty. Se oli kuitenkin eniten terapiaa muistuttavaa toimintaa, mitä sillä paikkakunnalla oli tarjolla: luottamuksellista keskustelua aikuisen kanssa.

Teininä menin seurakuntanuoriin ja silloin sain puhua aikuisten kanssa. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta. Voin puhua perheen salaisuuksista, isän alkoholismista ja kaikesta mistä oli kielletty puhumasta.

Ukin kanssa kävin metsäretkillä ja kalareissuilla Kymijoella. Ukille sai puhua. Ukki oli Kymijokivarren itseoppinut terapeutti. Hän oli sotaveteraani, joka osallistui rauhanmarsseille, ja jonka pihalle ihmiset tulivat murheineen.

Imin sen paikkakunnan henkeä ja kulttuuria. Runokirja piti piilottaa pornolehden väliin. Hypin hengenvaarallisesti junavaunujen välissä ratapihalla. Ongin tukkinipuilta pikkukaloja kissoille aivan kosken yläpuolella. Niput liikkuivat ja tumma vesi teki pyörteitä. Joku hukuttautui koskeen, joku ampui itsensä ja joku hirttäytyi. Terapiasta ei ollut tietoakaan.

Tulin kahdeksankymmentäluvun alussa Helsinkiin ja näin Woody Allenin elokuvia. Niissä oli psykoanalyysiä ja psykiatreja. Rikkaat hullut kävivät Manhattanilla terapiassa. Eräs ystävänikin kävi terapiassa, koska hänen päässään oli käynnissä jatkuva sota. Terapiassa sota-alue pieneni ja lopulta tuli rauha. Kiehtovaa!

Kolmikymppisenä menin itse terapiaan avioeron vuoksi. Koko elämä romahti, terapia auttoi. Ihme homma. Puhuminen paransi, sohva tepsi.

Terapeutit ovat erittäin huonosti kertoneet, mistä terapiassa on kysymys. Mitä siellä tapahtuu, miten se toimii. Lääkkeelliset hoidot on myyty ihmisille paljon paremmin. Suomessa ei ole psykoterapeuttien yhteistä järjestöä kuten vaikkapa Tanskassa. Tanskan yhdistys on aktiivisesti mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Terapeuttikoulutus on nyt siirretty yliopistojen alaisuuteen, mutta se on maksullista. Koulutuspsykoterapioineen ja työnohjauksineen sen hinta nousee kymmeniin tuhansiin. Köyhillä ei ole asiaa psykoterapiakoulutukseen. Mutta eipä köyhillä ole varaa terapiaankaan. Kelakorvauksenkin jälkeen omavastuuosuus on monille liikaa.

Järjestelmä on eriarvoistava. Rikkaat terapeutit terapoivat rikkaita hulluja, pääasiassa suurissa kaupungeissa.

Kesällä Mielenterveysseura otti kantaa maksuttoman koulutuksen puolesta. Se olisi askel oikeaan suuntaa. Mutta ongelmia on myös saatavuudessa ja alueellisessa tarjonnassa.

Psykoterapia eri muotoineen on tehokas ja kustannustehokas apu mielenterveyden ongelmiin ja elämän kriiseihin. Se on näyttöön perustuva hoitomuoto. Yhä enemmän tiedetään terapeuttisen suhteen parantavasta vaikutuksesta ja pysyvästä muutoksesta, jonka se voi saada aikaan.

Ja silti homma on ihan retuperällä.

Vuosi sitten olin itse Manhattanilla puhumassa terapeuttisessa konferenssissa aiheesta ekokatastrofi ja mielen puolustusmekanismit. Etsin Central Parkista sen paikan, jossa Woody Allen ja Diane Keaton juoksivat sadetta pakoon.

Kirjailija ja terapeutti

Harri Virtanen